Miksi aivoissamme on ratkaisumoodi?

Jokainen meistä haluaa olla hyödyllinen. 

Haluamme, että ihmiset, varsinkin ne lähimmät, voivat hyvin. Ja jos eivät voi, haluamme tehdä asialle jotakin. Se on luonnollista ja hyvä asia.

Mutta siinä piilee pieni ansa.

Kun me haluamme auttaa ja olla hyödyllisiä, emmekä heti keksi ratkaisua toisen ongelmaan, iskee erittäin epämukava tunne, riittämättömyyden tunne.

Tunne siitä, että en osaakaan auttaa, en olekaan hyvä ystävä, hoitaja, puoliso, vanhempi.
Tämä tunne on niin epämukava, että me pyrimme suojautumaan siltä. 

Miten? 

Laitamme suodattimen päälle. Suodatamme sitä mitä kuulemme. Puheesta poimitaan paloja sieltä täältä, sellaisia kohtia joihin voimme tarjota ratkaisun tai joihin koemme, että meillä on ratkaisu.

Ajatellaan tilannetta jossa joku tulee kertomaan, että töissä on nyt raskasta. Koska minulla on ratkaisuaivot, kuulen ainoastaan ongelman joka pitää ratkaista. En pysähdy miettimään sitä, kaipaako hän neuvoja vai haluaako hän vain päästä puhumaan.

Ja sitten alkaa tulla ratkaisuja: "Oletko puhunut esihenkilölle?" "Pitäisikö mennä työterveyteen?" "Kohtahan sulla on kesäloma, niin saat ladata akkuja."

Toinen vastaa "joo, ehkä" ja minä olen tyytyväinen. Ilman näitä nerokkaita ohjeitani kaveri tuskin olisi selvinnyt huomiseen.

Mutta mitä toiselle ihmiselle todellisuudessa tapahtui? Saiko hän sitä, mitä haki?

Auttajan dilemma on pahimillaan sitä, että vahva auttamishalumme estää meitä oikeasti auttamasta.

Oletko tunnistanut itsessäsi auttajan dilemman? 

Minä olen, useinkin. 

Ari Kärkkäinen, sairaanhoitaja YAMK, yksilö- ja työyhteisöcoach
puh 044 2396 821 / ari.karkkainen@entratum.fi